ONKO IHMINEN KONE?

Tänä vuonna tuolla Kanadan Vancouverin on olympiakisat. Paljon tuntuu menevän suomalaisilta penkin alle. Milloin on väärät voiteet, itseluottamus puuttus, stereoidit temppuilee ja usko loppuu.

Onneksi en jaksa öisin istua ja töllöttää jatkuvaa menestymättömyyttä. Olen iltauninen. Lisäksi ennen vanhaan istuimme koulussa ja kuuntelimme Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen isänmaallista intoutta. Mikä ilo ja riemu kuunnella ja onnistua muiden mukana. Suomalaiset pärjäsivät, kun oli lunta ja suksia. Eikä tietoakaan lääkepurkeista tai suonensisäisistä.

Toki voi miettiä, ovatko suomalaiset masentunutta kansaa. Emme ansaitse parasta. Voitto ei kuulu meille. Olemme haudan vakavia, emme rennon letkeitä. Voittaisimme heti yliyrittämisen kisat.

Onhan Suomessakin psykologeja ja rentouttavia ja kannustavia kasettinauhoja. Miksi norjalaiset ja ruotsalaiset nytkin pärjää? Olimme kai aiemmin yksilölajeissa tosi hyviä. Mikä mättää?

Anaboliset aineet tietty kehittyvät. Kai niitä kaikki pärjäävät käyttää. Mikä valtava rahabisnes tässä kaikessa on takana. Lääketehtaat, välinevalmistajat, lääkärit, politiikka.

Onneksi voi näillä pakkaskeleillä lukea kotona lämpimässä dekkaria. Vaikka Larssonia. Koneet tikittäkööt rauhassa ihan muualla.

Ruohonituja lumen alla

Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää. Miten monen silmiämme peittää valekalvot. Emme näe, mitä on.

Välillä kaikki näyttää suloisen kuplivalta, luksukselta, romanttiselta. Ensimmäisen vuoden honeymoonilta. Aurinkoa, värejä, makuja. Entä sitten??

Sitten jonakin päivänä kun maa on savinen loskasta ja taivasta peittää paksut, masennuksen lautat. Ei tilaa hengittää, ei valonhäivääkään, ei voimia liikuttaa ruhoa. Mikään ei maistu miltään. Koko päivä on tyhjä ja tympeä.

Tai sitten kun kaikki menee pieleen. Aamulla jo kahviautomaatin kaikki porot valuu matolle. Lehdessä lukee vain onnettomuuksista, lapset ja aviopuoliso on kenkkuilee ja piruilee. Ja oma vatsakin krenkkaa. Ja kiire ja väsymys ottaa kouriinsa.

Tätäkö elämä on? Pitkiä kurjia hetkiä, ja ohikiitäviä sweet dreams!

Arvelen aikuisuuteen kuuluvan kurjuuden ja hyvän vaihtelujen hyväksymisen. Emme voi valita vain vaahtokarkkeja. Mukana seuraa aina kärsimystä, jonka takana luuraa kaiken hyvksyminen. Minä kestän vielä tämän. Ja rakastan itseäni.

Elämä on koomista. Miten hassuja olemme pyrkiessämme hallitsemaan tätä kaikkea. Päivää ja hetkeä. Paketissa tulee kaikka kääntöpuolelta myös.

Ihanaa, valoisaa kevättä!

Sotkua ja perumista

On aikaa, kun sovin tapaamisesta tutun kanssa. Olemme vuosien mittaan muuttuneet, ymmärtäneet toisiamme väärinkin. Puolet meidän kaikkien tulkinnoista on vääriä.

Puhuimme elokuviin menosta.. Löytyi sopiva lauantai. Kuitenkin eläkeläiset ne kiireisiä on!. Meillä molemmilla oli puuhaa; jos ei sukan kutomista tai keinutuolissa kiikkumista, niin tärkeää kuitenkin.

Kunnon hoitaminen on yksi tärkeimmistä hommista. Jotkut eivät muuta teekään kuin suorira jumppaa, hiihtolenkkejä, pöyräilyä, avantouintia jne. Toiset vain meinaavat lähteä ja kasvavat kiireesti henkisellä tasolla.

Hoidin eilen kahta villikkopoikaa, lastenlastani. Ei siinä elokuvia mietitä! Raivataan ruokaa, roskia, lattialle unohtuneita esineitä, jaetaan mukamas oikeutta.

Vasta illalla lähetin sähköpostiviestin tutulleni. Ehdotin 4. elokuvaa. Olen käynyt aika monessa talven mittaan.

Kaveristani ei kuulunut mitään. Ihmettelin. Mikä on? Ei vielä kello 13. Etsin puhelinnumeron. en löytänyt. Ei luettelossakaan. Soitin 020202.
Ei vastaa...

Lopulta tuttuni kello 13.40 soittaa. Oli ollut jumpassa ja avannossa. Ajatteli tapaamisemme peruuntuneen.. Seuraava mahdollinen aika on maaliskuussa. Hyvä niin. Saimme puhelimessa asiat kai juteltua.